Missattu lento ja lippujekku rajavirkailijalle - Intia alkaa jo lentokentältä

Istun tätä kirjoittaessani intialaisen lentoyhtiön pikkuisessa koneessa paksun saastepilven yläpuolella, matkalla Bangkokista Kolkataan, Intian toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Ja voisin sanoa, että vihdoin! Vihdoin istun tällä lennolla matkalla määränpäähän – tälle lennolle päätyminen ei ollut aivan yksinkertaista.

Nimittäin, missasimme eilen tämän samaisen lennon. Tällä kertaa lennon missaus ei johtunut jetlagisesta pommiin nukkumisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että Intiaan on toisinaan helvetin vaikeaa päästä. (Viittaus jetlagiseen pommiin nukkumiseen liittyy siihen, että missasimme yhden Indonesian sisäisen lennon kun nukuimme aikaerosta uupuneina lennon ohi heti reissumme toisena päivänä. Mutta ei siitä sen enempää, tästä lentojen skippailusta on tullut näemmä rutiini.)

Aloitetaanpa koko tarina Intian viisumin haku –helvetistä. Visan hakeminen – ainakin Bangkokista käsin – on muuttunut ilmeisesti hiljattain. Internetistä sai hyvin ristiriitaista tietoa, että mistä viisumia tulisi hakea ja kuinka, kun siirtyy Thaimaasta Intiaan. Edes Intian suurlähetystön sivuilta ei löytynyt paikkansa pitävää tietoa, vaan ongimme ajan tasalla olevan informaation keskustelufoorumien kautta.

Elimme siis uskossa, että Bangkokista saa (kuten ennen) kolmen kuukauden viisumeja, ja että nämä haetaan suurlähetystöstä lomakkeita täyttämällä. Eli perinteiseen malliin.

Vaan ei! Viisumit haetaan netistä passit ja passikuvat skannattuna, eikä viisumia myönnetä kuukautta pidemmäksi aikaa. Kävimme siis Bangkokissa passikuvassa (tuli hirvee) ja muutimme matkasuunnitelmiamme siten, että lähdetään Intiasta bussilla 3-4 viikon jälkeen Nepaliin, josta saa kolmen kuukauden viisumin (mulla on tällä hetkellä suunnitelmissa viettää Intiassa useampi kuukausi, siksi näin.) Majailemme Nepalissa pari viikkoa ja palaamme Intiaan punomaan jatkojuonia. Eli suoritamme ns. visa runin.

No, viisumit saatiin lähetettyä ja ne hyväksyttiinkin nopeasti, alle vuorokaudessa. Sähköpostiin lähetetyssä ”hakemuksesi on hyväksytty tervetuloa Intiaan” –kirjeessä listattiin selkeästi maahantuloon liittyviä seikkoja. Esimerkiksi:

•           Sinulla täytyy olla lippu maasta pois.
•           Sinulla tulee olla kaikki matkadokumentit (viisumi, passi, matkaliput jne) matkatessasi mukana.

-           

Toimimme siis kuten ennenkin: otimme screenshotit visasta, emmekä ostaneet lippuja maasta pois (virhe!). Olimme lukeneet ja kuulleet, ettei kukaan muukaan niitä osta.

Heppoisin valmisteluin ja typerän luottavaisin mielin saavuimme lentokentälle intoa täynnä: tänään saadaan paneer-juustoa! Chaita! Chapatia! Jee!

Menimme chekkaamaan itseämme sisään ja ojensimme virkailijalle puhelimen näytöllä komeilevaa visaa. Mutta eihän se käynyt: täytyisi olla printattuna sama fakta. Jaha, no, check in sulkeutuisi vasta reilu puolentunnin päästä, joten kerkeäisimme käydä tulostamassa viisumin paperimuotoon lentokentän toisessa päässä. Ei tässä mitään.

Lähdimme juoksujalkaa tulostimia kohti, kun naisvirkailija juoksi hengästyneenä peräämme ja kertoi, että he haluavat myös tulostettuna lipun Intiasta pois (kuten kirjeessä kehotettiin, tiedän, tiedän…). Kirosimme omaa uhkarohkeuttamme, mutta ajattelimme, että kai me keritään yhdet bussiliput Nepaliin ostaa. Emme siis olleet halunneet ostaa kyseisiä lippuja aiemmin, sillä netistä ei saa näitä superhalpoja lippusia joita paikalliset käyttävät – halusimme ostaa liput vasta Varanasista, paikan päältä.

Niin alkoi sitten bussilippujen metsästys, ja ostorumban edetessä (tai lähinnä sen etenemisen puutteessa) toivo lennolle kerkeämisestä hälveni hiljalleen…

Nimittäin pankkikorttimme ilmoittivat, että on liian iso riski suorittaa maksua (!?!), ja näin ollen meillä kesti puoli-ikuisuutta hankkia bussiliput. Niin me missasimme lennon, intialaisten bussiyhtiöiden nettisivujen ja ostopalvelimien kanssa säheltäessä.

Syytimme lähinnä itseämme: aina pitäisi olla huolellinen ja pelata varman päälle. Pitäisi tulostaa dokumentit ja vähän ylimääräistäkin, virkailijat rakastavat lippuja, faktoja ja varmistuksia. Virheistämme viisastuneena tulostimme huolellisesti viisumit ja bussiliput, ja päätimme mennä vielä lentoyhtiömme IndiGon toimistoon kysymään rouva  virkailijoilta, että käykö nämä dokumentit? Onko meillä nyt kaikki vaadittava?

Toimistossa kaksi lentoyhtiön virkailijanaista tarkistivat bussiliput ja visat, soittivat vielä johonkin ja varmistivat, että kyllä, nämä käyvät. Mutta sen lisäksi teillä täytyy olla tulostettuna dokumentti hotellivarauksesta! Sellainen, jossa näkyy hotellin osoite ja majoituspäivät ja blaablaa.

Eipä siinä sitten mitään, varasimme jonkun luukun Kalkutasta, tulostimme Bookingin varauksen ja hankimme lentoliput seuraavalle päivälle. Sille samaiselle 15:45 lähtevälle lennolle, jonka missasimme. Lähdimme itkunauraen metrolla takaisin Bangkokin keskustaan, etsimme pitkän tovin majoitusta metroaseman lähettyviltä, söimme lohturuuaksi nuudelikeittoa ja painuimme pehkuihin. Huomenna sitten chaita ja chapatia, kyllä tämä tästä.

 Ja niin me seuraavana päivänä heräsimme hyvissä ajoin ja seikkailimme metrolla yliaikaisin edellisenä päivänä hyvin tutuksi tulleelle lentokentälle. Naureskelimme, että Intia alkaa jo lentokentällä, kun check inniin jonotus tapahtui hallitun kaaoksen kaavan mukaisesti. Mikään ei tuntunut toimivan, mutta kaikki hoitui. Jono eli omaa elämäänsä: ihmiset ohittelivat, tyypit huusivat kuinka kaveri pitää saada jonon perältä tiskille mukaan, yhtä miestä ahdisti kun oli olemassa ylipäätään jono – miksei voida tehä sillai että nopein ja äänekkäin ekana? Meihin kohdistui uteliaita katseita ja kysymyksiä, että tulemmeko Intiaan. Yksi nainen lastasi ruumaan noin 15 suurta pahvilaatikkoa, eikä meidän kitarasta sanottu mitään. Mukaan vaan, mitään lisämaksuja oteta käsimatkatavaroista (vaikka niitä olisi kuinka monta pakaasia tahansa, kuten usealla intialaisella).

Onko tämä check in? Mitä täällä tapahtuu?

Siinä missä Finnairin check inniin jonotetaan maata tuijottaen tarkasti rajattujen aitojen sisäpuolella muihin kontaktia ottamatta (omalle matkakaverille voi puhua, mutta mielellään hiljaa), niin IndiGon check in oli jotain aivan toista maata. Ei ollut rajoja. Ensikosketukseni Intiaan.

Check in –tiskin takana meitä odotti samat naamat, kuin eilen. Terve taas!

Kaikki vaikutti aluksi olevan ihan hyvin. Hostellivaraus oli kunnossa (ne ihan oikeasti halusivat sen dokumentin, luultiin että se oli vain ”ottakaa nyt varmuuden vuoksi” –tyyppinen juttu, mutta ei! Hotellivaraus tulee olla printattuna). Myös visat olivat kunnossa. Mutta bussiliput.

”Te ette voi lähteä bussilla maasta pois”, virkailija julisti dokumentteja selatessaan, ”Teillä täytyy olla lentoliput.”

”Teidän henkilökuntanne sanoi eilen tuolla yläkerrassa, teidän toimistossanne, että nämä dokumentit ovat hyvät ja riittävät. He sanoivat, että nämä bussiliput käyvät, ja että voimme näillä matkadokumenteilla lentää teidän yhtiöllänne ja saapua Intiaan”, selitin, ja tunsin kuinka vitutuskäyräni nousi, meni mutkalle ja porautui silmästä korvasta nenästä, joka reiästä suoraan aivojeni ikiomaan vitutusyksikköön lähettäen sitten kiukkuisia pessimistisignaaleja, jotka kertoivat, että tästä tulee helvetin hankalaa, juuri niin kuin eilenkin.

”Kuka teille niin kertoi? Koska?” virkailija kysyi ja alkoi soittaa puheluita.

”Kaksi naista teidän toimistossanne varmistivat asian meille noin neljän ja viiden välissä, koska missasimme eilen tämän saman lennon puuttuvien dokumentien vuoksi. Siksi menimme varmistamaan dokumenttien riittävyyttä teidän virastoonne: emme halua missata toista kertaa tätä samaa lentoa. Meillä ei ole varaa, eikä aikaa siihen”, Rauli selvensi ja virkailija nyökytteli.

Puheluita soitettiin ja papereita skannattiin, mutta niin he vain tulivat tulokseen, että Intiasta ei voi poistua maateitse. Kun saavumme lentämällä, tulee meidän lentäen poistuakin.

Osoitimme vielä visassamme lukevaa kohtaa, jossa ilmoitetaan, että maasta tulee olla poistumislippu, mutta missään ei vaadita poistumislipun olevan nimenomaan lentolippu. Tähän virkailija ei oikein osannut sanoa muuta kuin ”okay”. Mm. Okay.

Ei auta, sitten ostetaan lentoliput. Kerroimme, ettemme ala kyllä nyt juoksemaan tulostimille kuten eilen – emme halua myöhästyä. Virkailija oli onneksi ymmärtäväinen, lainasi wifiään ja sanoi että voimme ostaa lentoliput tässä, hänen silmiensä alla, jotta kaikki menee varmasti kuten pitää (kummasti NYT ei sitten tarvinnutkaan mistään lipuista paperiversiota vaan puhelimen näyttö riitti dokumenttien tutkimiseen mainiosti.)

Niin minä sitten ”ostin” lentoliput Bangladeshiin. Oikeastaan tein vain varauksen joka poistuu seuraavana aamuna voimasta, ellei lippuja makseta. En tiedä pitäisikö maasta poistumisliput olla voimassa ja maksettuna (todennäköisesti), mutta vitutuksen sumentamilla aivoilla en lähtenyt maksamaan 100-200 euroa lentolipuista, joita en kuitenkaan olisi käyttänyt. Ja hyvä niin, koska lentovaraukseni kävi rajaviranomaiselle eikä lähtölippua Intiasta enää kysytty, kun laskeuduimme Intian maaperälle. Riitti, että osasimme kertoa päivän, jolloin ajattelimme maasta poistua.

Että näin. Mitä tästä opimme? Tulosta aina kaikki sataan kertaan miljoonasta eri kulmasta ja tulosta vielä jotain mitä kukaan ei keksinyt pyytääkään (esim. hostellivaraus), ole aina yliajoissa kentällä ja pidä aina ylimääräistä rahaa tilillä ja mukana (jos vaikka täytyykin maksaa ne ylimääräiset lennot – siihen olisi hujahtanut 150 euroa).

Nyt alamme laskeutua. Tässä kirjoitellessa hujahti mukavasti lentomatka. Lentämisestä kirjoitan lisää myöhemmin, sillä kärsin ennen järkyttävästä elämää ja olemista ja hengittämistä vaikeuttavasta lentopelosta, mutta olen ilmeisesti pääsemässä kyseisestä pelosta yli, joten uskon että mulla voisi olla joitain ajatuksia, vinkkejä ja lohdutuksia muille samasta pelosta kärsiville.

Heippa Bangkok!