Koh Phayam - unohtuminen uinuvalle pikkusaarelle

Taivas on ollut jo jonkin aikaa sadepilvistä harmaa. Aamut ovat niin synkkiä, että luulen vielä aamuseitsemältäkin olevan keskiyö; auringon nousua ei näe pilvikerroksen takaa. Tästä syystä saaren sähköt ja sitä kautta myös netti toimivat vaihtelevasti, yleensä minuutin kerrallaan noin tunnin välein. Oikeastaan ihan hirveää hinkua netin ääreen ei edes ole, täällä on mukavaa olla maailmasta irrallisena.

Koh Phayam on ihana, niin ihana että tänne me todellakin unohduttiin kuten jo Bangkokissa uskalsin epäillä. Täällä on niin hiljaista, niin rauhallista ja niin paljon tilaa itselle ja omille ajatuksilleen, ettei kiireinen metropoli houkuta. Tunnen olevani kaukana kaikesta katsellessani horisontissa näkyviä saaria; tiedän saarten kuuluvan Myanmarille (entiselle Burmalle). Todennäköisesti noilla saarilla - jotka ovat arviolta vain puolentunnin venematkan päässä - ei ole koskaan käynyt yksikään valkoinen ihminen. Vaikka tiedän noiden saarten olevan minulle ainakin toistaiseksi tavoittamattomissa, kiinnostus muuta Myanmaria kohtaan on noussut valtavasti. Punon jo suunnitelmia, kuinka voisin käydä tutkimassa tuota mystistä, turismista pitkään irrallisena ollutta, osittain suljettua aluetta.

Vaikka keli on ollut viime päivinä ankea, vietimme täällä niin monta polttavan kuumaa päivää auringossa lekotellen, että oikeastaan sade tuntuu puhdistavalta ja raikastavalta, ja harmaa taivas lähinnä kodikkaalta. Nautin melankoliasta. Harmaa on hyvä väri, se innostaa kirjoittamaan ja luomaan.

Asumme Koh Phayamin pisimmällä rannalla, Aow Yailla, pienessä bungalowihökkelissä jonka terassilla roikkuu riippumatto, jonka ulko-ovesta näkee palmut ja meren. Bungalowissa asuu meidän lisäksi muutamia eri värisiä sammakoita, kooltaan vaihtelevia mutta ruman ruskeita torakoita, peukaloni kokoinen ampiainen (rakentanut pesän kylpyhuoneeseemme) sekä joitain hämähäkkejä, joiden silmät kiiltävät kun heitä osoittaa taskulampulla, jotka juoksevat niin nopeasti ettei niitä saa pois päiviltä ja jotka ovat halkaisijaltaan kymmenisen senttiä, eli ehdottomasti suurimpia hämppyjä joita olen eläessäni nähnyt.

Meidän koti! 8,3 euroa yöltä, eli vain nelisen euroa per naama.

Vasemmalla näkyy bungalowimme vessa: seinissä on käytetty tiilien sijaan olutpulloja, eikä vessassamme ole kattoa. Seinät yltävät ehkä noin silmieni korkeudelle.

Saari muutenkin kuhisee elämää: toisinaan merivedestä joutuu nousemaan pois iholla polttelevien meduusojen vuoksi, rannassa ei voi olla astumatta ravun päälle (kuvittele metsäpolku joka kuhisee muurahaisia - rapujen määrä on verrattavissa tähän), puissa lentelee trooppiset sarvinokka-linnut ja kuulemma pusikoissa voi nähdä kobria. 

Vaikka saari on pisimmilläänkin vain kymmenen kilometriä pitkä, tuntuu välimatkat sen verran suurilta, ettei saarella ole mukavaa liikkua ilman skootteria. Saari on harvakseltaan asuttu eikä turismi ole valloittanut saarta (vielä!) niin pahasti, että joka kulmasta löytyisi bungalowia tai hostellia. Täällä on todella hiljaista, ainakin näin off-seasonin aikaan. Moni paikallinen on sanonut, että tämä saari alkaa olla Thaimaan viimeisiä ja ainoita aitoja saaria, joita turismi ei ole toistaiseksi pilannut. Ja nimenomaa toistaiseksi, kyllä tänne joka vuosi saavutaan suurempina massoina, koko ajan rakennetaan enemmän ja enemmän, ja on vain ajan kysymys koska täältäkin on kadonnut se tunnelma jonka vuoksi tänne tällä hetkellä matkustetaan. 

Aamukävelyllä

Olemme nyt viettäneet täällä noin viikon päivät, ja olen kai joissain määrin mökki-, tai saarihöperöitynyt. Aamuni alkaa joogalla, aamukävelyillä paljasjaloin rantaviivaa pitkin (rapuja ja heidän kotikoloja parhaani mukaan väistellen), aamu-uinnilla ja hedelmistä sekä pikakahvista koostuvalla aamupalalla. Sitten makaan vetelänä riippumatossa, luen kirjoja, tuijotan tyhjyyteen ja mietin elämääni. Joidenkin tuntien kuluttua lähden skootterilla saaren toiselle puolelle, joka olisi tuntunut vielä pari kuukautta sitten täysin absurdilta ajatukselta (minä ja moottoriajoneuvo samassa lauseessa), mutta olen kai rohkaistunut, vapautunut tai päästänyt joistain rajoittavista peloista irti. 

Uin itseäni korkeammissa aalloissa, jotka heittelevät minut meren pohjaan ja sekoittavat hiuksiini hiekkaa. Seuraan nousu- ja laskuvettä, katselen iltaisin auringonlaskua ja öisin tähtitaivasta, joka on uskomattoman kaunis. Peseydyn kylmässä suihkussa ja katselen, kun koirat leikkivät ravuilla (ne haistelevat rapujen koloja ilmeisesti tutkien, että missä kolossa ollaan kotosalla, ja sitten alkaa hurja kaivaminen, kunnes rapu luikkii kotikolostaan karkuun. Sen jälkeen ravun perässä juostaan ja pompitaan, ja lopuksi se tapetaan. Kiva leikki.)

Meidän bungalowilla majaileva söpö koirapari. Heillä oli eilen parisuhderiita, poikakoiru joutui nukkumaan ulkosalla baarin edustalla ja tyttökoiru koisasi himassa voittajana (niiden hima on ravintolan pöydän alla).

Yksi aamu yritin etsiä nyrkkiäni vain vähän pienemmälle, harvinaisen rumalle pokemonin näköiselle ravulle kuorta. Se oli hukannut omansa tai kasvanut kuorestaan ulos ja taapersi pelokkaan näköisenä pitkin rantaa.

Muutama päivä sitten lähdimme yön nousuveden aikaan etsimään auki olevaa baaria. Saarelta katkeaa öisin sähköt, joten oli aivan pilkkopimeää, kun kävelimme rantaviivaa pitkin. Rantaviivan mutkistaa syvä poukama, joka täyttyy suurista aalloista aina nousuveden aikaan, ja joinain päivinä poukamaa ei voi ylittää muuta kuin laskuveden aikaan koska aallokko on nousuvedestä johtuen toisinaan hyvin vauhdikas, ehkä vaarallinenkin. Olisi kuitenkin tuntunut luovuttamiselta kääntyä takaisin pienen vesiesteen vuoksi, joten lähdimme kahlaamaan ja kaatuilemaan poukaman aallokkoon kastellen vaatteemme ja minä tukkani.

Lopulta löysimmekin baarin, jossa ei tosin ollut ketään, paitsi baarin omistaja, pieni kikkurapäinen hippi, joka oli omissa maailmoissaan. Hän myi meille oluet ja jäi tuijottamaan meitä hymyillen, joten viitoin häntä luoksemme. Hän ei kuitenkaan tullut, vaan viittoi meidät luoksemme, ja tyrkkäsi meille sitten kitaran käteen. Soitimme aikamme joitain suomalaisia biisejä, jonka jälkeen hän soitti meille thaimaalaista musiikkia. 

Lähtiessämme takaisin veden raja oli karannut useita kymmeniä metrejä, poukama oli kuiva eikä äsken riehuneista aalloista ollut tietoakaan. Luonto on ihmeellinen ja meri kumma.

Intia lähestyy ja se jännittää. Sain viisumin hoidettua joitain päiviä sitten (se olikin oma operaationsa, josta kirjoitan oman postauksen). Intiassa on tällä hetkellä hässäkkää talouden kanssa: harmaan talouden takia isot setelit on otettu käytöstä pois kokonaan -> automaatista ja pankeista on rahat loppu, koska kaikki koittavat vaihtaa isot setelit pieneen rahaan sillä suuret setelit eivät käy maksuvälineinä. Saa nähdä kuinka tämä kriisi tulee vaikuttamaan meidän matkaamme. Raulilla asuu onneksi Intian päässä ystävä, joka on luvannut auttaa meitä, joten ihan tyhjän päälle emme lähde.