Mount Rinjani - vinkkejä infoa tietoa tulivuorelle aikoville

Koska lähdimme reissuun äkkiseltään, viikon varoitusajalla, emme kerinneet punoa kovin tarkkoja tai ihmeellisiä reissusuunnitelmia kaikkien käytännön järjestelyiden ohella. Kuitenkin päätös Rinjanille kipuamisesta kerkesi syntyä jo Suomessa. Halusin ylittää itseni fyysisesti, sillä viime reissullani olin ylittänyt itseni lähinnä henkisellä tasolla (kuukauden liftausreissu ympäri Eurooppaa teltassa nukkuen). Jättimäinen tulivuori kuulosti tarpeeksi suurelta fyysiseltä haasteelta – ja sitä se olikin.

Indonesia on kymmenien tulivuorten maa. Sen pääsaarilla tulivuoria on lähemmäs sata, ja lähes aina joku vuorista savuaa. Näistä lukuisista tulivuorista toisiksi suurin, yhä aktiivinen Rinjani kohoaa 3700 metrin korkeuteen. Rinjani purkautui viimeksi 29.9.2016, eli vain kuukausi ennen meidän saapumisesta Indonesiaan.

Kun googlettaa kokemuksia Rinjanille kipuamisesta, voi tehdä aika yksimielisen päätelmän: trekkaus Rinjanille on raskas, muttei mahdoton. Luin muutamia kauhutarinoita, kuinka ihmiset ovat jättäneet leikin kesken ensimmäisen yön jälkeen ja osa oli kiivennyt koko matkan oksennuksen maku suussa, mutta en antanut näiden kertomusten latistaa.

Oma kuntoni ei ole mikään hääppöinen: viihdyn kyllä ulkona, lenkkeilen koiran kanssa (eli löntystän metsässä ja heitän keppiä ja katson kun koira juoksee…) ja joogaan, mutta kuntosalilla käyn liian vaihtelevasti enkä ole millään tasolla urheilullinen. Koska lähdimme viikon varoitusajalla, en luonnollisestikaan kerinnyt treenata reissun aktiviteetteja varten. Eli lähdin Rinjanille aika keppoisella peruskunnolla, ja kerron kokemukseni sen perusteella.

Rinjanille on tarjolla sekä yhden, että kahden yön trekkejä. Jälkimmäinen on tietysti raskaampi, mutta antoisampi. Itseäni olisi harmittanut lähteä ensimmäisen yön jälkeen, olisi ehdottomasti tuntunut siltä, että jotain jää näkemättä. Käsittääkseni hintaeroa yhden ja kahden yön välillä ei ole merkittävästi: kuulin muilta trekkaajilta, että yhdenkin yön kävijät olivat maksaneet 1,3 miljoonaa, ja monet kahden yön trekkaajat sen 1,5 miljoonaa.

Yhden yön trekki olisi tarkoittanut ainakin meidän tapauksessa sitä, että olisit kiivennyt 6-8 tuntia siistiin leirintämestaan, katsellut maisemia, nukkunut teltassa ja laskeutunut seuraavana päivänä samaa matkaa takaisin. Kahden yön trekkaajat taas jatkoivat seuraavana päivänä matkaa kohti itse tulivuorta, kävivät kraaterijärvellä, uivat kuumissa lähteissä ja kiipesivät todella jännittävissä, upeissa ja peruspulliaiselle jopa vähän haastavissa kivikoissa. Ja kiipesivät yöllä sinne huipulle saakka, jos halusivat. Kahden yön trekkaajien ei tarvitse kiivetä ja laskeutua samaa reittiä edes ja takas, jonka olisin itse kokenut tylsänä vaihtoehtona.

Päivä 2, aamu sarastaa, edessä tuntien urakka.

Kun olet tehnyt päätöksen yhden ja kahden yön välillä, päätä haluatko lähteä omassa rauhassa vai ryhmän seassa. Yksin sinun täytyy etsiä oma kantaja, joka toimii myös oppaana ja maksaa todennäköisesti hieman enemmän, mutta saat olla rauhassa ja edetä omaan tahtiisi ilman ryhmän painetta. Toisaalta ryhmä voi olla täynnä hyviä tyyppejä ja meininki voi olla hyvin kannustava, joten ryhmä voi olla sen puolesta kivempikin vaihtoehto.

Jos lähdet trekille ryhmän mukana (kuten me teimme - ja olimme tyytyväisiä), tarkista matkanjärjestäjäsi ajatus roskaamisesta ja näiden keräämisestä. Meidän järjestäjä lupasi tuoda vuorilta pois kaiken mitä leirimme sinne veikin, ja tämä myös toteutui ainakin omien havaintojeni perusteella.

Seuraava huomioitava asia on matkaan kuuluvat varusteet: meille luvattiin kaikki vaatteista telttoihin ja reppuihin, ja tämä toteutuikin, mutta varusteet eivät olleet parhaimmassa mahdollisessa kunnossa. Jos mahdollista, lähde omalla vaatetuksella.

Rauli ja kantajamme Eka viimeisen, eli kolmannen päivän aamun sarastuksessa. Eka osoitti sormella alhaalla näkyvää kylää, joka näytti ylhäältä katsottuna olevan mahdottoman kaukana. Ja kyllähän sinne seitsemän tuntia laskeutuikin.

Kysy, montako kantajaa ryhmän mukana on. Meillä oli kantaja jokaista paria kohden, joka on ilmeisesti normaali ja hyvä määrä. Kysy myös, miten ryhmä tai opas menettelee, jos osa ryhmästä jää jälkeen, eli jos ryhmän taso on vaihteleva eikä mukana olijat kulje samaan tahtiin. Meille luvattiin, että aina löytyy seuraa pitävä kantaja tai opas hitaille että nopeille, eikä kukaan tulisi jäämään trekin aikana yksin. Tämäkin toteutui huolimatta siitä, että meillä osallistujat jakautuivat melkeinpä kahtia: puolet meni tosi nopeasti, ja toiset puolet (joihin me kuuluimme), tulivat sitten rauhallisempaan tahtiin. Opas kulki koko matkan ryhmän takana, ei edessä, ja varmisti ettei kukaan jää jälkeen.

Kysy tarkasti ja useaan kertaan, että mitä hinta pitää sisällään. Meille kahdelle luvattiin oma kantaja, ruuat, teltta, ryhmälle yhteinen telttavessa, juomavedet, housut, takit, reput ja kengät, laivamatka Gili Airilta Lombokille, kyyti Lombokin satamasta trekin aloituspisteeseen ja kyyditys trekin jälkeen mihin päin Lombokia tahansa. Eli koko setti.

Kahden yön trekin saa luultavasti noin 100-200 eurolla, eli köyhälle reppureissaajalle järkyttävän ahdistavalla koko reissubudjetin rikkovalla yökköhinnalla. Me saatiin sovittua hinta 1 500 000 IDR, eli noin sataan euroon per henkilö, ja päätettiin syödä sniiduillen seuraavat viikot. 

Jälkikäteen ajateltuna olisin varautunut itse paremmilla varusteilla. Harmittaa, etten tajunnut ottaa Suomesta mukaan omia lenkkareita tai muitakaan urheiluvaatteita, sillä nyt rehkitään koko reissun aktiviteetit läpi lainaretkuissa. Muuten olen tyytyväinen valintoihimme ja reissuumme kaikin tavoin, ja kirjoitan fiiliksistä oman postauksen. Tämä oli lähinnä sepustus niistä asioista, joita itse mietin ennen trekkiä ja joista toivon olevan apua jollekin toiselle Rinjanille lähtöä suunnitelevalle.

Jos mietit, että lähtisitkö vai et, niin lähde! Mikään muu ei voi estää, paitsi raha tai rikkoutuneet jalat, mutta kyllä siellä muuten pärjää. :)

Tsemppejä!

Gili-saaret 2: Gili Air - kilppareita ja riippumattoja

Vanhan verkkoriippumaton solmut painavat ihoa. Riippumatto keikkuu ees taas, ees taas, kiikuttaa kuin eilinen venematka, kuin aallot, jotka nyt hakkaavat rantaviivaa vain parin metrin päässä leposijastani. Merestä kuuluu myrskyisä pauhu, myrsky näkyy myös taivaalla, jota valaisee täysikuun ja lukuisten tähtien lisäksi ukkosen välke.

Ennen pelkäsin ukkosta, mutta täällä olen tottunut. Kuten moneen muuhunkin ennen niin omituiseen asiaan. Saatan pyyhkäistä hämähäkin jalalta pois, ajaa skootteria muiden seassa, syödä tulisempaa ruokaa kuin koskaan ja nyt nukkua riippumatossa taivasalla, ukkosesta välittämättä.

Nukun riippumatossa bungalowimme edessä, sillä bungalowissa on liian kuuma, niin kuuma että ilma tuntuu sakealta ja painaa ihoa kuin koko päivän hikoillut likainen käsi, jota ei ole pesty ikuisuuteen. Rämisevä pikkutuuletin pitää sellaista meteliä, ettei sen pyöriessä täydellä teholla unesta ole tietoakaan.

Mutta taivasalla on ihan hyvä. Nukahdan aaltojen pauhuun, salamoiden välkkeeseen, pienen töpöhäntäisen kissan naukuessa tähtitaivaan alle.

Ja herään auringonnousuun. Katson, kuinka pojat ja isät lähtevät hassuilla pienillä veneillään kalaan, nautin viileästä aamuilmasta, näen kuinka saaren roskat kuskataan hevoskärryillä suureen roskalaivaan, joka vie haisevan totuuden vastarannalle.

Lähdemme kävelemään saaren toiseen päähän mukanamme räpylät ja snorklit. Uimme kalojen ja pohjaan uponneiden ankkureiden seassa, ihastelemme jo reissullamme toista näkemäämme merikilpikonnaa, tunnemme kuinka aamuaurinko alkaa polttaa pinnalla kelluvaa peppua. Säikähdän viereen uinutta sukelluskalastajaa ja pelkään, että hän kalastaa vahingossa minut harppuunallaan. Uimme rantaan ja juomme kahvit.

Löydän tieni takaisin riippumattoon ja luen lisää kirjoja. Kirjoitan ajatuksia ylös. Juon kookospähkinöitä, pelaan shakkia häviten kuten aina, kuuntelen kun joku soittaa kitaraa. Indonesialainen kikkurapäinen poika tuo hymyillen kourallisen vielä merestä märkiä simpukoita, ei sano mitään, laittaa ne vain käteeni ja lähtee hymyillen tiehensä. 

Bungalowimme. Noin 5€/naama.

Yöpaikat. Why nöt.

Tää on yhtä samaa muokkaamatonta panoramakuvaa. Taivas oli mieletön, toisella puolella kirkasta päivää, selkeä ja tyyni, toisella puolella kuin myrskyyn kääntyvä yö.

Gili Air oli todella ihana, vallitseva ja vangitseva. Olisin voinut jumittua saarelle vaikka kuinka pitkäksi aikaa vain lungittelemaan, pohtimaan, luomaan, unohtumaan. Suosittelen lämpöisästi! 

Kukkiva sykkivä Bangkok

En olis uskonut, että tänne kirjoittelu tulee olemaan näin haastavaa! Hirveen vaikeaa löytää aikaa, jolloin etsisi wifin, avaisi tietokoneen ja siirtäisi kännykästä kuvia koneelle.

Suunnitelmana oli koota postaukset Indonesiasta kasaan ennen kuin siirrytään Thaimaahan, mutta täällä sitä jo ollaan, enkä kerinnyt kirjoittaa Indonesiasta mitään. Palaan Indonesian parhaisiin hetkiin sitten myöhemmin, juuri nyt ajatukset ovat hyvin vahvasti täällä, Bangkokissa. Kaikessa tässä hektisyydessä ja kaiken paljoudessa, hälinässä, ihmisissä, liikenteessä, väreissä (ja värien puutteessa – kuninkaan kuoleman vuoksi suuri osa paikallisista pukeutuu mustaan ja valkoiseen, ja tämä näkyy myös vaatekojujen tarjonnassa).

Saavuimme Bangkokiin kaksi yötä sitten AirAsian lennolla. Olemme yöpyneet Khaosan Roadilla, jossain halppishostellissa jonka bongasimme kadulta. Huone maksoi 300THB yöltä, eli neljä euroa per naama. Maksua hoitaessa respan täti kertoi kohteliaasti, että viereisestä kuppilasta kuuluu öisin hieman musiikkia, ja kysyi että pystyisimmeköhän nukkumaan melusta huolimatta. Päätimme kokeilla, ja olihan se kokemus. Basson paitsi kuuli, sen myös tunsi. Musiikin jytkeen lisäksi ilmastointia ei ollut, eikä omaa kylppäriä, ja yhden yön kerkesimme viettää toveri-torakan kanssa, joka sittemmin laitettiin haudan lepoon. Rauha hänelle.

Seuraavan yön vietämme linja-autossa, sillä siirrymme Ranongiin, paljon etelämpään, pieneen satamakaupunkiin. Aamulla otamme veneen Koh Phayamin saarelle, jossa vietämme viisi yötä. Sen jälkeen (ellemme jumitu saarelle löffimään) palaamme takaisin Bangkokiin, sillä löysimme ilmoituksen jostain hämärästä UG-keikasta ja haluamme käyttää ensi viikonlopun paikallisen musakulttuurin tutkimiseen. 

Päivisin maailman tunnetuimmaksi backpacker-ghetoksi nimitetty Khaosan Road tuntuu suhteellisen rauhalliselta, turisteja varten väkerretyltä ostoskadulta. Iltaisin musiikki ja hälinä nousee huomattavasti, ja vaatteiden sekä muun tarpeellisen tai tarpeettoman tavaran lisäksi aletaan kaupitella ilokaasua, ping pong -näytöstä (googlaa jos et tiedä. Tai oikeastaan älä googlaa), syötäviä hyönteisiä ja "osta kaksi, juo kolme" -tarjouksia. Sanotaanko näin, että ei täältä ainakaan harmita pois lähteä. Halpa ja hyvä mesta aloittaa reissu (koska täältä nyt saa ja löytää helposti kaiken mitä ihminen keksii tarvita), mutta siihen se jääkin. Omasta mielestäni.

Bangkokin Chinatown on näkemisen arvoinen mesta, jonne aiomme palata vielä uudestaan ilta-aikaan night marketin katusafkan perässä.

Päiväsaikaan päätimme poiketa Pikku-Intian kukkamarkkinoille. Pak Khlong Talat on Bangkokin suurin kukkien markkinamesta aivan Chinatownin kupeessa. Seurasimme kuinka paikalliset kiiruhtivat markkinoilla sylit täynnä kukkaisa, kuinka myyjät kärräsivät pusseittan eri värisiä nuppuja, kimppuja ja seppeleitä asetellen niitä sitten myytäviksi. Turisteja emme nähneet kai yhtään, meininki oli hyvin paikallinen ja vauhdikas.

Safkasimme pienestä ruokakojusta, jossa täti laitteli nuudelikeittoa tajuttoman nopeeseen tahtiin. Kädet vaan suhas sinne tänne samalla kun vaihdettiin kuulumisia ohikulkevien tuttujen kanssa. Pikkusista ruokakojuista ollaan saatu ehdottomasti parhaimmat ja halvimmat safkat (sekä kahvit!)

Voisin kirjoitella fiiliksiä vaikka kuinka paljon, mutta baarin melutaso alkaa nousta niin kovaksi että mun korviin liioittelematta sattuu, eikä keskittymistä ainakaan helpota silmissä välkkyvät neonvalot. Joten jatkan matkaani linja-autoa ja sitä kautta hiljasempia mestoja kohden. Heippa!

Gili-saaret 1: Padangbai ja Gili Trawangan

Lombokin länsipuolella merta täplittää kolme pikkusaarta: Gili Trawangan, Gili Meno ja lähimpänä Lombokia Gili Air. Gili Trawangan on saarista vauhdikkain, Gili Meno taas ehdottomasti hiljaisin (meillä ei ollut aikaa pysähtyä Menolla) ja Gili Air taas jotain näiden välistä. Itse valitsen mielummin kookospähkinän, kirjan ja riippumaton kuin rantabileet ja "juo kolme Bintangia, saat yhden ilmaiseksi", joten Gili Air oli ehdottomasti enemmän minua varten kuin Trawangan.

Gili-saarille pääsee helposti veneellä sekä Balilta että Lombokista, ja saarelta toiselle voi hypätä helposti lyhyellä venematkalla. Meidän matkamme Gili-saarille alkoi ihanasta pikkukylästä, Padangbaista, josta ostimme avoimen menopaluu-lipun hintaan 300 000 IDR (20€). Valitsimme tämän lipun, sillä menolipun takaisin Balille sai käyttää milloin tahansa ja miltä saarelta tahansa, myös Lombokista, jonne olimme Gili-saarien jälkeen menossa. Uskon, että veneilyn Gili-saarille saisi tingattua alemmaksikin, mutta kymppiin per suunta kannattaa varatua. Trawangilta Airille siirtyminen maksoi 40 000 IDR (2,70€) ja Airilta Lombokille pääsee 15 000 IDR, eli noin euron hintaan.

Tämä pikkukylä, Padangbai, josta lähimme Gili-saarille, ansaitsee kyllä oman mainintansa. Kylässä on ihan oma tunnelmansa, sellainen, jota en muualla Balilla ole kokenut. Suosittelen ehdottomasti pysähtymään yhdeksi tai pariksi yöksi tähän kylään ennen saarille jatkamista!

Tämä mies ja hänen käsityökauppansa ihastuttivat. Mies tiesi Suomen, sillä joku oli antanut hänelle joskus Suomen kartan, jota hän säilytti pienen muistikirjansa välissä. Kartan reunalla Suomen info-osiossa oli kuva joulupukista, jolle mies nauroi valtavasti. Ostimme häneltä kaulakorut, ja olisimme ostaneet muutakin, mikäli rinkkaan mahtuisi.

.

Padangbain auringonnousu

Heräsimme Padangbaissa jo viiden jälkeen, ja kiiruhdimme satamaan katsomaan auringonnousua. Pienet ravut juoksentelivat rantahietikossa ja isät poikineen nousivat pikkuisiin kalastusveneisiinsä. Kukot kiekuivat, kissanpennut maukuivat, joku lakaisi katua ja ihmiset vaelsivat unisina temppeleihin. Joka puolella paloi suitsuke, ja temppelistä kantautui mystistä hyminää. Aamu Padangbaissa oli todella kaunis, ja nopeasti ohi - hetkessä kaikki muutkin olivat hereillä ja kaduilla alkoi taas käydä skoottereiden vilske ja iloinen huutelu.

Lähdimme puolenpäivän aikaan veneellä Padangbaista Gili-saarille. Matka kesti odotettua kauemmin, puolitoista tuntia vaihtui yli kahteen tuntiin, ja keikutus merellä oli melkoinen. Oksetti ja vähän jännittikin.

Sadekauden vuoksi olemme päässeet seuraamaan montaa pientä myrskyä, rankkasadetta ja salamointia. Tässä myrsky on taas nousemassa Trawangin ylle.

Trawangilla, kuten muillakin Gili-saarilla, kuljetaan jalan, pyörin tai hevosin. Moottoriajoneuvoja ei ole, mutta hevoskärryilläkin pääsee.

Trawangilla unohdin ajankulun ihan kokonaan, neljä yötä meni hujauksessa, vaikken oikeastaan edes tehnyt mitään. Seurasin auringonnousuja ja -laskuja, katselin merta ja suuria aaltoja - niin suuria, että jopa pelotti, meri vetäytyi pitkältä matkalta ja kerääntyi merellä korkeaksi seinäksi paiskautuen sitten rantaan - söin, olin, makasin riippumatossa, kuuntelin kitaransoittoa ja välttelin baarikatua. En innostunut pailaamaan, se ei ole oikein minua varten. 

Jos et viihdy Suomessakaan yökerhoissa tai et halua juhlia reissussa, suosittelen ehkä jopa skippaamaan koko Trawangan ja kokeilemaan toista Gili-saarta. Itse rakastuin Gili Airiin aivan täysin, joten rauhaa kaipaavaa tyyppiä suosittelen suuntaamaan joko sinne tai Gili Menolle.

Jottei tämä kirjoitus venyisi aivan mahottoman pituiseksi, jatkan Gili Airista ihan omassa postauksessa...

Vihdoin koneen äärellä

Ajatuksenani oli aloittaa tämän blogin kirjoittaminen jo ennen reissua, tai lentokoneessa, tai ainakin ensimmäisten reissupäivien aikana. Mutta sitten matkassa ollut kamera lähti teille tuntemattomille, toivottavasti parempaan käyttöön, ja ajattelin pienen hetken etten todellakaan ala julkaista nettipäiväkirjaa kännykkäkuvien voimin. Pääsin kuitenkin tapahtumasta yli ajattelemalla että näillä mennään, mitä nyt jäljellä on. Sitten tietokoneeni laturi katosi. Ehkä majapaikkamme siivoja keksi sille käyttöä, tai ehkä itse nakkasin sen ajatuksissani roskiin, kuka tietää.

Kesti aikansa ennen kuin pääsin elektroniikkaliikkeeseen. Vietimme nimittäin reilu viikon pienillä Gili-saarilla, jossa kuljettiin jalan tai hevoskärryin (en vaivautunut edes tutkimaan saarten elektroniikkatarjontaa, en uskonut että se olisi tuottanut tulosta). Gili-saarten jälkeen lähdimme kolmeksi päiväksi tulivuorille. Trekkailun jälkeen palasimme kuitenkin sivistykseen, ja kone saatiin taas eloon. 

Oli muuten erikoista asioida indonesialaisessa elektroniikkakaupassa. Se oli suuri halli täynnä pieniä elektroniikkakojuja. Ilmeisesti länsimaiset eksyvät tuonne harvoin, sillä voi sitä iloa, kun me astuimme mestoille. Kojujen takana uinuvat myyjät heräsivät horroksestaan, silmät ottivat kiintopisteekseen meidät, innokkaita silmiä kantavat jalkaparit alkoivat vipattaa meitä kohti, suut alkoivat käydä ja halli täyttyi huudosta ja mekastuksesta. Kädet viskoivat sinne tänne, tarjolla oli jos jonkinmoista. Kaiken sen seasta meille kuitenkin kiikutettiin oikeanlainen laturi, parillakymmenellä eurolla.

Ja nyt pääsen kirjoittamaan ajatuksiani ylös. Perinteinen lyijykynä+paperi-tapa on minulle hieman hidas, sillä ajatukseni virtaa nopeammin kuin käteni kerkiää kirjoittaa. Siksi rakastan näppäimistöä ja nopeaa kaksisormijärjestelmääni, jolle äitini nauraa aina. 

Mutta palatakseni ajassa taaksepäin, selventääkseni hieman missä olen, kenen kanssa ja miksi...

Lähdimme poikaystäväni kanssa Indonesiaan kolmisen viikkoa sitten hyvin lyhyellä varoitusajalla. Meillä oli tarkoituksena tulla Indonesiaan vasta joulua viettämään ja täällä reissaavaa serkkuani moikkaamaan, mutta kun kuulimme kuukausi sitten, että serkkuni on joutunut moottoripyöräonnettomuuteen ja sairaalaan, meille tulikin äkkilähtö Indonesiaan. Teimme matkajärjestelyt viikossa, ja sitten noustiinkin jo koneeseen.

Tuon pyrähdyksen jälkeen en voi enää koskaan väittää, että lähtemisessä olisi jotain vaikeaa tai monimutkaista, tai että se vaatisi (tässä elämäntilanteessa) mitään hurjia valmisteluja. Kyllä kaikki hoituu. Täytyy vain lähteä. Reissusuunnitelmat kerkeää tehdä sitten reissun päälläkin.

Rauli ja murrettu kassakaappi.

Alkureissu on sujunut ilman suurempia ongelmia. Toisaalta reissussa ongelmat kohtaa eri tavalla, kuin Suomessa. Esimerkiksi kun puhelimeni varastettiin vuosi sitten Helsingissä, olin ahdistunut ja kärttyinen, mutta kun meidän kangaskassi kameroineen, päiväkirjoineen, luonnosvihkoineen, puuväreineen, reissukirjoineen (jotka olin juuri aloittanut, joiden juoneen olin juuri päässyt kiinni) ja rahoineen lähti teille tuntemattomille, kiroilin hetken menetettyjä reissukuvia ja mustekalaa, jonka olin edellisenä iltana piirtänyt. Sitten päästin asiasta irti. Meillä oli vain huono tuuri, ja näitä nyt sattuu.

Katsoin äsken hostellimme katolta, kun suuri, punainen aurinko laski silminnähden nopeasti meren taa. Sama aurinko paahtoi ihoni tänään päivällä pavun väriseksi, kun pompin itseäni puolet korkeammissa aalloissa. Samat aallot heittivät minut niin monesti rantahiekkaan, että polveni ovat nyt naarmuilla ja mustelmilla ja päänahkani hiekkakuorrutuksen peitossa. Niistän hiekanmuruja ja merivesi kirveltää yhä silmissä.

Elämä on letkeää.