Istun tätä kirjoittaessani intialaisen lentoyhtiön
pikkuisessa koneessa paksun saastepilven yläpuolella, matkalla Bangkokista
Kolkataan, Intian toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Ja voisin sanoa, että
vihdoin! Vihdoin istun tällä lennolla matkalla määränpäähän – tälle lennolle
päätyminen ei ollut aivan yksinkertaista.
Nimittäin, missasimme eilen tämän samaisen lennon. Tällä
kertaa lennon missaus ei johtunut jetlagisesta pommiin nukkumisesta, vaan
yksinkertaisesti siitä, että Intiaan on toisinaan helvetin vaikeaa päästä.
(Viittaus jetlagiseen pommiin nukkumiseen liittyy siihen, että missasimme yhden
Indonesian sisäisen lennon kun nukuimme aikaerosta uupuneina lennon ohi heti
reissumme toisena päivänä. Mutta ei siitä sen enempää, tästä lentojen skippailusta
on tullut näemmä rutiini.)
Aloitetaanpa koko tarina Intian viisumin haku –helvetistä.
Visan hakeminen – ainakin Bangkokista käsin – on muuttunut ilmeisesti
hiljattain. Internetistä sai hyvin ristiriitaista tietoa, että mistä viisumia
tulisi hakea ja kuinka, kun siirtyy Thaimaasta Intiaan. Edes Intian
suurlähetystön sivuilta ei löytynyt paikkansa pitävää tietoa, vaan ongimme ajan
tasalla olevan informaation keskustelufoorumien kautta.
Elimme siis uskossa, että Bangkokista saa (kuten ennen)
kolmen kuukauden viisumeja, ja että nämä haetaan suurlähetystöstä lomakkeita
täyttämällä. Eli perinteiseen malliin.
Vaan ei! Viisumit haetaan netistä passit ja passikuvat
skannattuna, eikä viisumia myönnetä kuukautta pidemmäksi aikaa. Kävimme siis
Bangkokissa passikuvassa (tuli hirvee) ja muutimme matkasuunnitelmiamme siten,
että lähdetään Intiasta bussilla 3-4 viikon jälkeen Nepaliin, josta saa kolmen
kuukauden viisumin (mulla on tällä hetkellä suunnitelmissa viettää Intiassa
useampi kuukausi, siksi näin.) Majailemme Nepalissa pari viikkoa ja palaamme
Intiaan punomaan jatkojuonia. Eli suoritamme ns. visa runin.
No, viisumit saatiin lähetettyä ja ne hyväksyttiinkin
nopeasti, alle vuorokaudessa. Sähköpostiin lähetetyssä ”hakemuksesi on
hyväksytty tervetuloa Intiaan” –kirjeessä listattiin selkeästi maahantuloon
liittyviä seikkoja. Esimerkiksi:
- Sinulla täytyy olla lippu maasta pois.
- Sinulla tulee olla kaikki matkadokumentit
(viisumi, passi, matkaliput jne) matkatessasi mukana.
-
Toimimme siis kuten ennenkin: otimme screenshotit visasta, emmekä
ostaneet lippuja maasta pois (virhe!). Olimme lukeneet ja kuulleet, ettei
kukaan muukaan niitä osta.
Heppoisin valmisteluin ja typerän luottavaisin mielin
saavuimme lentokentälle intoa täynnä: tänään saadaan paneer-juustoa! Chaita! Chapatia!
Jee!
Menimme chekkaamaan itseämme sisään ja ojensimme
virkailijalle puhelimen näytöllä komeilevaa visaa. Mutta eihän se käynyt:
täytyisi olla printattuna sama fakta. Jaha, no, check in sulkeutuisi vasta
reilu puolentunnin päästä, joten kerkeäisimme käydä tulostamassa viisumin
paperimuotoon lentokentän toisessa päässä. Ei tässä mitään.
Lähdimme juoksujalkaa tulostimia kohti, kun naisvirkailija
juoksi hengästyneenä peräämme ja kertoi, että he haluavat myös tulostettuna
lipun Intiasta pois (kuten kirjeessä kehotettiin, tiedän, tiedän…). Kirosimme
omaa uhkarohkeuttamme, mutta ajattelimme, että kai me keritään yhdet bussiliput
Nepaliin ostaa. Emme siis olleet halunneet ostaa kyseisiä lippuja aiemmin,
sillä netistä ei saa näitä superhalpoja lippusia joita paikalliset käyttävät –
halusimme ostaa liput vasta Varanasista, paikan päältä.
Niin alkoi sitten bussilippujen metsästys, ja ostorumban
edetessä (tai lähinnä sen etenemisen puutteessa) toivo lennolle kerkeämisestä
hälveni hiljalleen…
Nimittäin pankkikorttimme ilmoittivat, että on liian iso
riski suorittaa maksua (!?!), ja näin ollen meillä kesti puoli-ikuisuutta
hankkia bussiliput. Niin me missasimme lennon, intialaisten bussiyhtiöiden
nettisivujen ja ostopalvelimien kanssa säheltäessä.
Syytimme lähinnä itseämme: aina pitäisi olla huolellinen ja
pelata varman päälle. Pitäisi tulostaa dokumentit ja vähän ylimääräistäkin,
virkailijat rakastavat lippuja, faktoja ja varmistuksia. Virheistämme
viisastuneena tulostimme huolellisesti viisumit ja bussiliput, ja päätimme
mennä vielä lentoyhtiömme IndiGon toimistoon kysymään rouva virkailijoilta, että käykö nämä dokumentit?
Onko meillä nyt kaikki vaadittava?
Toimistossa kaksi lentoyhtiön virkailijanaista tarkistivat
bussiliput ja visat, soittivat vielä johonkin ja varmistivat, että kyllä, nämä
käyvät. Mutta sen lisäksi teillä täytyy olla tulostettuna dokumentti
hotellivarauksesta! Sellainen, jossa näkyy hotellin osoite ja majoituspäivät ja
blaablaa.
Eipä siinä sitten mitään, varasimme jonkun luukun
Kalkutasta, tulostimme Bookingin varauksen ja hankimme lentoliput seuraavalle
päivälle. Sille samaiselle 15:45 lähtevälle lennolle, jonka missasimme.
Lähdimme itkunauraen metrolla takaisin Bangkokin keskustaan, etsimme pitkän
tovin majoitusta metroaseman lähettyviltä, söimme lohturuuaksi nuudelikeittoa
ja painuimme pehkuihin. Huomenna sitten chaita ja chapatia, kyllä tämä tästä.
Ja niin me seuraavana päivänä heräsimme hyvissä ajoin ja
seikkailimme metrolla yliaikaisin edellisenä päivänä hyvin tutuksi tulleelle
lentokentälle. Naureskelimme, että Intia alkaa jo lentokentällä, kun check
inniin jonotus tapahtui hallitun kaaoksen kaavan mukaisesti. Mikään ei tuntunut
toimivan, mutta kaikki hoitui. Jono eli omaa elämäänsä: ihmiset ohittelivat,
tyypit huusivat kuinka kaveri pitää saada jonon perältä tiskille mukaan, yhtä
miestä ahdisti kun oli olemassa ylipäätään jono – miksei voida tehä sillai että
nopein ja äänekkäin ekana? Meihin kohdistui uteliaita katseita ja kysymyksiä,
että tulemmeko Intiaan. Yksi nainen lastasi ruumaan noin 15 suurta
pahvilaatikkoa, eikä meidän kitarasta sanottu mitään. Mukaan vaan, mitään
lisämaksuja oteta käsimatkatavaroista (vaikka niitä olisi kuinka monta pakaasia
tahansa, kuten usealla intialaisella).
Onko tämä check in? Mitä täällä tapahtuu?
Siinä missä Finnairin check inniin jonotetaan maata
tuijottaen tarkasti rajattujen aitojen sisäpuolella muihin kontaktia ottamatta
(omalle matkakaverille voi puhua, mutta mielellään hiljaa), niin IndiGon check in oli jotain aivan toista maata. Ei ollut rajoja. Ensikosketukseni Intiaan.
Check in –tiskin takana meitä odotti samat naamat, kuin
eilen. Terve taas!
Kaikki vaikutti aluksi olevan ihan hyvin. Hostellivaraus oli
kunnossa (ne ihan oikeasti halusivat sen dokumentin, luultiin että se oli vain
”ottakaa nyt varmuuden vuoksi” –tyyppinen juttu, mutta ei! Hotellivaraus tulee
olla printattuna). Myös visat olivat kunnossa. Mutta bussiliput.
”Te ette voi lähteä bussilla maasta pois”, virkailija
julisti dokumentteja selatessaan, ”Teillä täytyy olla lentoliput.”
”Teidän henkilökuntanne sanoi eilen tuolla yläkerrassa, teidän toimistossanne,
että nämä dokumentit ovat hyvät ja riittävät. He sanoivat, että nämä bussiliput
käyvät, ja että voimme näillä matkadokumenteilla lentää teidän yhtiöllänne ja
saapua Intiaan”, selitin, ja tunsin kuinka vitutuskäyräni nousi, meni mutkalle
ja porautui silmästä korvasta nenästä, joka reiästä suoraan aivojeni ikiomaan
vitutusyksikköön lähettäen sitten kiukkuisia pessimistisignaaleja, jotka
kertoivat, että tästä tulee helvetin hankalaa, juuri niin kuin eilenkin.
”Kuka teille niin kertoi? Koska?” virkailija kysyi ja alkoi soittaa
puheluita.
”Kaksi naista teidän toimistossanne varmistivat asian meille noin neljän ja
viiden välissä, koska missasimme eilen tämän saman lennon puuttuvien
dokumentien vuoksi. Siksi menimme varmistamaan dokumenttien riittävyyttä teidän
virastoonne: emme halua missata toista kertaa tätä samaa lentoa. Meillä ei ole
varaa, eikä aikaa siihen”, Rauli selvensi ja virkailija nyökytteli.
Puheluita soitettiin ja papereita skannattiin, mutta niin he
vain tulivat tulokseen, että Intiasta ei voi poistua maateitse. Kun saavumme
lentämällä, tulee meidän lentäen poistuakin.
Osoitimme vielä visassamme lukevaa kohtaa, jossa
ilmoitetaan, että maasta tulee olla poistumislippu, mutta missään ei vaadita
poistumislipun olevan nimenomaan lentolippu. Tähän virkailija ei oikein osannut
sanoa muuta kuin ”okay”. Mm. Okay.
Ei auta, sitten ostetaan lentoliput. Kerroimme, ettemme ala
kyllä nyt juoksemaan tulostimille kuten eilen – emme halua myöhästyä.
Virkailija oli onneksi ymmärtäväinen, lainasi wifiään ja sanoi että voimme
ostaa lentoliput tässä, hänen silmiensä alla, jotta kaikki menee varmasti kuten
pitää (kummasti NYT ei sitten tarvinnutkaan mistään lipuista paperiversiota
vaan puhelimen näyttö riitti dokumenttien tutkimiseen mainiosti.)
Niin minä sitten ”ostin” lentoliput Bangladeshiin.
Oikeastaan tein vain varauksen joka poistuu seuraavana aamuna voimasta, ellei
lippuja makseta. En tiedä pitäisikö maasta poistumisliput olla voimassa ja
maksettuna (todennäköisesti), mutta vitutuksen sumentamilla aivoilla en
lähtenyt maksamaan 100-200 euroa lentolipuista, joita en kuitenkaan olisi käyttänyt.
Ja hyvä niin, koska lentovaraukseni kävi rajaviranomaiselle eikä lähtölippua
Intiasta enää kysytty, kun laskeuduimme Intian maaperälle. Riitti, että
osasimme kertoa päivän, jolloin ajattelimme maasta poistua.
Että näin. Mitä tästä opimme? Tulosta aina kaikki sataan
kertaan miljoonasta eri kulmasta ja tulosta vielä jotain mitä kukaan ei keksinyt
pyytääkään (esim. hostellivaraus), ole aina yliajoissa kentällä ja pidä aina
ylimääräistä rahaa tilillä ja mukana (jos vaikka täytyykin maksaa ne ylimääräiset
lennot – siihen olisi hujahtanut 150 euroa).
Nyt alamme laskeutua. Tässä kirjoitellessa hujahti mukavasti
lentomatka. Lentämisestä kirjoitan lisää myöhemmin, sillä kärsin ennen
järkyttävästä elämää ja olemista ja hengittämistä vaikeuttavasta lentopelosta,
mutta olen ilmeisesti pääsemässä kyseisestä pelosta yli, joten uskon että mulla
voisi olla joitain ajatuksia, vinkkejä ja lohdutuksia muille samasta pelosta
kärsiville.
|
Heippa Bangkok! |