Mitä jäi käteen? ja muita pohdintoja Suomen kamaralta

Täällä minäkin nyt olen! 

Suomessa nimittäin.

Tulin yhtä äkkiä, mitä lähdinkin. Eräänä aamuna, tuossa ennen vuodenvaihdetta, tuntui vain siltä että mun täytyy päästä kotiin. Reissu oli antanut sen, mitä siltä halusinkin, joten oli oikea hetki palata.

Hyvä että palasin, enkä jäänyt itsepäisesti kiinni alkuperäisiin suunnitelmiin. Joskus päätöksiä ohjaa näyttämisen halu. Se typerä fiilis, ettei ehkä kehtaakaan tulla maitojunalla puksuttaen takaisin kotiin. "Mitä muut ajattelisivat?"

Opin kuitenkin tuolla parin kuukauden Aasian matkallani sen, että sillä ei ole mitään väliä. Ei kiinnosta.

Näyttämisen halulla oli itseasiassa suuri merkitys lähtöpäätökseeni. Olen ollut hyvinkin pelokas, stressaava ja uusia asioita jännittävä tyyppi. Ehkä siinä mielessä pessimisti, että mietin päässäni aina sen pahimman vaihtoehdon ja yleensä toimin sen mukaan (eli jätän koko homman tekemättä tai en ainakaan hyppää siihen täysillä mukaan). On vaikeaa elää, kun takaraivossa jyskyttää pahimmat skenaariot, joita pelkää kuollakseen. Kuten:

Mitä jos jään ilman yöpaikkaa?

Mitä jos mut ryöstetään? 

Mitä jos sattuu jotain?

Mitä jos missaan lennon tai mun pankkikortti hukkuu tai puhelin menee rikki ja rahat loppuu ja ja ja...! 

No, shit happens. Mitä sitten? Sit jatketaan. Tehdään toinen suunnitelma. Kaikista edellisistä keisseistä selvittiin, usein vielä nauramalla (vaikkei heti, niin ainakin myöhemmin). Niistä opittiin. Olisihan se nyt sitä paitsi todella tylsää, jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Elämässä pitää olla värejä! Muitakin kuin oranssia, pinkkiä ja keltaista. Harmaa saa nuokin värit näyttämään taas kirkkaammilta.

Oli todella hauskaa oppia ja nähdä, miten ihmisolento selviää ja punoo aina uuden suunnitelman, kun vanha menee niin sanotusti vituiks. Se oli ehkä parasta kummassakin reissussa (Euroopan liftaus ja Aasian reppureissaus).

Esimerkiksi: kerran me jäätiin Saksassa ilman yöpaikkaa ja oltiin suurkaupungin keskustassa metroasemalla puoleltaöin. Mietittiin että mihin sitä nyt mentäis yöks, kun kaikki ei (taaskaan) mennyt niin kuin piti? Otettiin lopulta metro lentoasemalle. Lentoasemat ovat turvallisia paikkoja nukkua, siellä ei hengaa epämääräistä porukkaa, henkilökuntaa on paikalla koko ajan eikä penkillä nukkuva matkustaja herätä epäilyksiä: kaikki luulee, että me odotetaan meidän lentoa.

Seuraavana aamuna jatkettiin onnistuneesti liftaamista kohti Luxemburgia.

Aasiassa meidän kamat pöllittiin lähes ensitöiksi, muistaakseni viikon reissaamisen jälkeen. Roiston mukaan lähti kamera, kirjallisuutta lähes 100 euron edestä, päiväkirja ja piirustusvihko, käteistä ja esimerkiksi kassakaapin avain. Kassakaappi piti sitten murtaa ja ostaa uusi tilalle, joka oli oma menoeränsä, ja jota matkavakuutus ei korvannut (kumma juttu!)

Ja mitä tuohon "jonkun sattumiseen" tulee, niin joo, mainitsen ylpeänä serkkupoikani Jonin! Vaikka moottoripyöräonnettomuudessa katkesi luita ja päädyttiin leikkaukseen asti (kuinka moni uskaltaa jäädä leikkaukseen Indonesiassa!?) niin reissu senku jatkuu. Viimeisimmän tiedon mukaan äijä paahtaa Kambodzassa! Vaikka aluksi oli vaikiaa ja vaatteita piti auttaa päälle eikä rinkka oikein kulkenut mukana ilman apua, niin kyllä sitä vaan äkkiä toipuu ja pystyy taas jatkamaan - entistäkin vahvempana..!

Ja kun edellä mainituista äksidenteistä selviää ja huomaa muiden selviävän, niin pari missattua lentoa ei tunnu missään. Paitsi ehkä kukkarossa.

Suomeen siis palasi hiukan rohkeampi ja välittömämpi tyyppi. En enää ajattele, että "mitä jos". En pelkää muiden ajatuksia. Uskon itseeni enemmän, ja eri tavalla, kuin ennen.

Ehkä juuri itseensä uskominen sai mut näkemään, mitä täällä kotona haluan tehdä. Tai sitten asiat selkiytyivät, koska sain niihin perspektiiviä ja pystyin katsomaan arkeani kauempaa. Tai siis todella kaukaa. Ymmärsin, mistä ja miten lähteä rakentamaan sellaista elämää mitä haluan elää. Tähän olisi mahtavaa kertoa koskettava tarina siitä, kuinka vain tuijottelin Ganges-joelle ja katselin ohilipuvia veneitä, vaivuin meditatiivisiin aatoksiin ... ja PUF! Ymmärsin!

Mutta ei, tein koko reissun ajan pitkiä käsitekarttoja, muistiinpanoja ja pohdintoja elämästäni ja itsestäni. Sitä kautta se ajatus paremmasta arjesta ja elämästä alkoi hahmottua. En tiedä, olisiko tuollainen, tai noin tuottelias pohdinta onnistunut Suomessa. Tuskin. Suomessa sitä arkea elää, kaikki vanha ja tuttu pyörii ympärillä. Reissussa ei ole mitään tuttua, paitsi ehkä pari naamaa (ellei ole yksin) ja oma rinkka. Siksi reissussa on helppoa lähteä kyseenalaistamaan tutuiksi tulleita kaavoja ja aatoksia. Ja sitä kautta sitten myös muuttaa niitä.

"Hulluutta on se, että tekee samat asiat uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia."

Terveisin Einstein.

Jos kotona on ollut väsynyt, onneton ja vetelä, jonkin täytyy muuttua. Siihen ei välttämättä riitä pelkästään se, että lopettaa suklaan syönnin. Juo vähän vähemmän viiniä. Käy lenkillä joka aamu. (Olen kyllä kokeillut). Kaikki lähtee jostain syvemmältä, omista ajatuksista, periaatteista, näkemyksistä ja toimintatavoista. Siitä, miten näkee itsensä, muut ja maailman. Mitä ylipäätään pitää tärkeänä. 

Jos päättää, että lopettaa alkoholin käytön laihtuakseen ja voidakseen paremmin, mutta takaraivossa kytee silti ajatus siitä miten hauskaa ja kivaa viinittely on, kuinka paljosta jää selvinpäin paitsi, kuinka mahdottoman suuri menetys juomattomuus on, loppuuko alkoholin käyttö kuitenkaan? Itse väittäisin, että ei. Jos viinittely kytee takaraivossa niin hauskana puuhana, että kokee jäävänsä jostain superhauskasta paitsi, niin kyllä mieli ennen pitkää keksii tekosyitä ja myönnytyksiä viinittelylle.

Sama tupakan suhteen. Löhösimme riippumatoissa Indonesiassa Gili-saarilla, ja juttelimme tupakasta. Olin ollut tuolloin polttamatta vasta muutaman päivän. Joni sanoi: "Niin kauan, kun sä näet, että tupakka buustaa sun fiiliksiä tai hetkeä jollain tavalla, et sä halua lopettaa. Mutta sitten jos ymmärtää, ettei se muuta keskustelua paremmaksi tai paranna sun fiiliksiä, niin et sä tarvitse sitä." (Tai jotain tuon suuntaista, toivottavasti pointti välittyi.)

Opin myös, ettei onneen ole oikotietä. Tuloksia ja muutosta saa aikaan sitä todennäköisemmin, mitä syvemmältä ja alempaa ruohonjuuritasolta onnistuu, malttaa ja voi lähteä tekemään asioille jotain. 

Opin myös, mitä tarkoittaa joskus jostain kuulemani lausahdus:

"Ainut, mikä pysyy, on muutos."

Tai mistä minä tiedän, mitä tuo kellekin oikeasti tarkoittaa, mutta mulle se tarkoittaa sitä, ettei elämä ole koskaan valmis. Olen elänyt sellaisella ajatuksella, että "sitten mun elämä alkaa, kun..." Mutta ehei! Ei mun elämä ala sitten kun mulla on laihempi vartalo, kirja kirjoitettuna, opiskelu- tai työpaikka tai ajatus siitä, mitä haluan isona tehdä. Elämä on muuttuvia tekijöitä, se on tämä hetki, tämä epätäydellinen hämärä pyörremyrsky joka välillä tuntuu siltä, että "en mä tällaista tilannut."

Jos kuvitellaan, että saisin nyt täydellisen vartalon, pari kirjaa kirjoitettua, unelmieni opiskelu- ja työpaikan ja selkeän vision siitä, mitä haluan tulevaisuudelta, niin mitä mä sitten teen ja ajattelen? Mitä mä sitten tavoittelen?

Joko en mitään (joka kuulostaa aika tylsältä, mahdottomalta), tai todennäköisesti kuitenkin jotain. Aina edessä tai meneillään on jonkinlainen muutos, eikä elämässä ole ikinä sellaista tilannetta, että "tämä on pysyvä tila, tässä on hyvä, mitään en muuttaisi!"

Miksipä siis en eläisi ja olisi onnellinen nyt, tämän kaiken muutoksen ja pyörremyrskyn keskellä?

Kaikki tuntuu nyt niin hirveän kivalta ja pohtimisen arvoiselta, että haluan jatkaa kirjoittamista myös täällä Suomessa. Suomi tuntuu suurelta seikkailulta viime vuoden säntäilyn jälkeen. Arki tuntuu jännittävältä. Perjantaisaunat luksukselta. Aamupuuron keitto terapiahetkeltä. Koiralenkki pakkasen paukuttamassa metsässä hurjalta retkeltä. Elämän pieniä suuria asioita!

Ehkä teen ihan uuden blogin, tai sitten kirjoitan tänne. En tiedä. Mutta tästä kirjoittamisesta tuli niin hyvä fiilis, että en näe mitään syytä miksi lopettaisin tämän.

Kiitos kaikille jotka ovat kertoneet että "luin sun blogia!" kun ollaan törmätty täällä jossain, siitä on tullut tosi hyvä mieli. Ajattelin, ettei kukaan lue tätä, mutta miksei lukisi. Kyllä mäkin lukisin tuttavan kirjoituksia, jos tuttava x ne julkisesti jakaisi. Itseensä uskomista, itseensä uskomista...

No niin, tästä on hyvä jatkaa.

Ihanaa uutta vuotta kaikille!